She can kill with a smile

Taas on ollut taukoa, mutta ei mitenkään tarkoituksella. (Nyt tulee sitten vähän pidempää settiä.)


Oikeastaan tarkoituksenani oli päivittää jossain välissä, minulla oli kaikki kirjoitettunakin ja muuta, mutta netti ei sattunut ratkaisun hetkellä toimimaan (johtuu muuten siitä, että nyt käytössä on DNAn mokkula, joka vähän tuntuisi välillä kaatuilevan), joten päätin jätää postaamatta (osatekijänä myös se, että kyseinen teksti oli aikamoista teiniangstisontaa).


Koulussa viimeisien vetely lähenee uhkaavaa vauhtia. Viides ja viimeinen jakso alkaa maanantaina kahden viikon päästä, iloisesti liikuntatunneilla kahdeksasta kymmeneen.


Nyt tämän jakson ollessa lopussa meillä on taas ollut paljohkosti kokeita. Tavallisten kokeiden lisäksi ovat tietysti yhdeksäsluokkalaisten valtakunnalliset, joista äidinkieli on jo suoritettu (meni vähän niin ja näin, sain kahdeksikon, mutta luokan tasoon suhteutettuna se oli parhaimmistoa. Luokallamme kukaan ei saanut kiitettävää, kahdeksaisia oli neljä, seitsemäisiä muistaakseni kymmenen ja kuutoisia kaiketi yhdeksän. Tai jotain. [Tämän lisäksi äidinkielenopettajamme tuli minulle varta vasten kertomaan {/ohitse kävellessään mainitsi}, että oli harmissaan siitä, kuinka minulta oli jäänyt yksi tehtävä vähän puolitiehen. Jotenkin se paransi päivääni, vaikka aihe ei ollutkaan se ihanin mahdollinen]).

Äidinkielessä vähän valoisampi asia oli kauan sitten tehdyn Kalevala-kansion tämänviikkoinen palautus. Itse pelkäsin pahinta (vaikka se ei ole mitenkään epätavallista, kuuluuhan elämänohjeeni seuraavasti: "Odota pahinta; et pety koskaan ja joskus saatat yllättyä iloisesti."), mutta mitä vielä. Tietokoneella noin neljässä päivässa koottu kyhäelmä, josta moni tehtävänannoisssa pyydetty asia puuttui, toi minulle kiitettävän, 10-:n nimittäin.
Opettajan kommenteissa kehuttiin kahta 'oivaltavaa'sarjakuvaa, jotka tein työtä varten (niiden tekemiseen meni yksi päivä noista neljästä) sekä taitavasti kirjoitettuja ja hienostai laadittuja asiatekstejä.

Lisäksi äidinkielessä tässä jaksossa jokaisen luokkalaisemme tulee pitää onnittelupuhe ennalta määrätystä aiheesta sattumanvaraisesti valitulle luokkatoverille, ja minä pidin puheeni tiistaina.
En valmistatunut puheeseen mitenkään (hatustahan nämä tällaiset vedetään) vaikka aikaa olisi ollut nyt jo kuukausi tai puolitoista - ja minun oli jopa keksittävä aihe lähes kokonaan itse: "Luokkalaisesi on valittu vuoden ______." Niin miksikä?
Hautausurakoitsijaksi, siihen minä päädyin.
Onnittelupuheen lisäksi jokaisen on pidettävä lyhyt kiitospuhe kun heitä onnitellaan, eikä minun vuoroni tässä ole vielä tullut. Odotan kyllä innolla.


Näytön paikka on muissakin aineissa. Yläasteen viimeinen elämänkatsomustiedon tuntini oli tänään. Palautimme kulutukseen ja kierrätykseen liittyneet projektityöt (jonka tein alusta loppuun viime yönä 22:30 ja 00:30 välillä) ja sitten juttelimme tulevaisuudesta lopun tunnista. Opettajamme jäi tänään myös äitiyslomalle, joten tunnelma oli - jos ei suoranaisen haikea, niin jotenkin vähän masentava. (Masentuvuus syntyy oikeastaan siitä, että ETn opettajani on myös luokkani matematiikanopettaja, joten ensi jakson ja samalla yläasteen viimeiset matematiikat meille opettaa joku tuntematon henkilö).
Mainittava on myös, että tämä äitiyslomalle jäänyt opettaja oli neljäs niin tekevä naisopettajani yläastetaipaleeni ajalta, ja avaikkei hän ollut ainoa, joka lahjoi meitä karkeilla (Fazerin konvehteja: Geisha matematiikan tunnilla ja Sininen ja Geisha ETssä.), oli hän ainoa joka viitsi hyvästellä luokkamme sopivalla tavalla ja toivottaa meille onnea ja menestystä tulevaisuuteen (tai näin minusta tuntuu - hän on nimittäin ollut yksi upeimpia opettajiani yläasteen aikana).


Kaiken tämän lisäksi aika painaa päälle, täytän nimittäin kuusitoista kuuden päivän päästä. Tässä vaiheessa tuntuu (ja tiedän muuten, etten ole ainoa, joka näin tuntee), että kuusitoista on turhin ikä ikinä. Juhlat olisivat maananataina ja tsuikkelsson täällä pitisi siivota.
Tämän lisäksi olen vähän jännittynyt siitä, mitä kaikki sanovat hiuksistani. (Itse rakastan.)

+ Jotenkin on järjettömän ihanaa, kun pääsee jakamaan muille jotain, mitä rakastaa.
/jääköön mysteeriksi.

What's the phrase?

Tänään ei ainakaan ollut paras ranskantunti vähään aikaan.

Ihan vaan tiedoksi.

Lyhyesti

Aääh. En ole päivittänyt. No, en tätä puolta. LJssä sen sijaan...
Enkä taida oikeastaan jaksaa päivittää nytkään, muuta kuin, että koulu on järjettömän väsyttävää, viikonloppu on taas pyhitetty elokuville ja että maanantaina hiukset muuttuvat. (!!!. Olen innoissani ja jännittynyt ja peloissani ja iloinen, mutta en jaksa kirjoittaa mitenkään pitkästi.)
Tällaiseksi olisi tarkoitus saada:


Oi kun väsyttää.

Wanna say 'love your hair'

En muista milloin viimeksi, jos koskaan, olisin ollut näin väsynyt näin pitkän aikaa putkeen.
Koko viikon (tai ainakin tiistaista asti) olen ollut aivan jumalattoman väsynyt. Mikä vielä parempaa, olen oikeasti nukkunut niin kuin kuka tahansa 15-vuotias. En ole nukkunut päiväunia, olen mennyt nukkumaan kymmenen ja yhdentoista välillä ja herännyt joka päivä puoli seitsemän ja seitsemän välillä.
Ja silti koulussa keskittyminen on työn takana. Ensimmäiset tunnit menevät aivan hukkaan, kuten yleensä myös viimeiset, jotenka esimerkiksi ranska, äidinkieli ja yhteiskuntaoppi ovat varsin heikoilla.

Eikä siinä mitään, olen sinänsä ylpeä siitä, että olen kyennyt nukkumaan 'tavallisesti', mutta jos epätavallinen nukkumajärjestys, johon viimeisten kolmen-neljän vuoden aikana olen tottunut häiritsee elämääni vähemmän kuin tasatahtinen unirytmi, niin jokin on kyllä vialla.
Ei ole kivaa. Koska väsyneenä mikään ei ole kivaa, eihän? Lähes koko viikon olen ollut pahalla päällä (keskiviikko oli ihan siedettävä liikuntatunneista huolimatta - kiitos Tiia) enkä ole saanut mitään tehdyksi.

Masentavaa.